Elä huio etelän miäs?

Välillä täytyy heittää OT:ta peliin. Ihan menee mahottomuuksiin tämä hiihtomeininki tällaisinä talvina. Alla näette, missä Etelän Mies oli vielä huitonut menemään suksillaan...

Teinihäröilyä

Kaikkonen on sitten kolahtanut teini-ikään. Aivan normivanhempien tapaan voimme kysyä, mihin oikein katosi tuo ihana pikku vesseli, joka heilutti häntää valopylväälle, pureskeli kättä hampaannysillään ja hädin tuskin jaksoi lähipuiston ympäri... ja mistä oikein tilalle tuli TUO korvaton, räyhäävä ja komentelevaisuuteen taipuvainen pitkäkoipi? Mikä ihme siinä oikein on, että kaikki tähän asti opittu tuntuu unohtuneen? -tai ei nyt sentään kaikki, mitkään huonot tavat kun eivät ole suinkaan poistuneet!

Etenkin ulkona liikkuminen on muuttunut haukkumisen, kimityksen ja ininän säestämäksi sinne tänne säntäilyksi - jok'ikistä koiraa edes kaukaisesti muistuttavaa otusta pitää kommentoida ja yrittää moikata. Auton tavaratilasta on tullut todellinen sikaosasto, kun juveniili huutaa niin ohitettaville koirille kuin kaikille epäilyttävästi koiria sisältäviltä vaikuttaville autoillekin.

Sisärutiineihin puolestaan on tullut uusi mauste: Kaikkonen hiipii seuraamaan kaikkea mielenkiintoista ja haluttavaa, ja hetken tuumailtuaan päästää kidastaan karmeimman kiljahduksen jota maa päällään kantaa! TAHTOO! -aina ei edes selviä mitä pikkuinen oikein haluaa, mutta tahtotila on voimakas...


Vähän epäselvää mulla nyt...

Talvi tuli

Koko talven kurassa kahlaamisen jälkeen näyttää pikkuinen talvi tulleen käymään, ainakin Itä-Uudellemaalle. Viikonloppuna kirmailtiin siis mökillä lumisissa maisemissa. Alla kuvasatoa.

Lenkkeilyä

Helsinkihän on tunnetusti kivikaupunki, ja Kruununhaka on Suomen kaupunginosista vähäpuistoisin. Niinpä iso osa ulkoilusta tapahtuu hyvinkin kaupunkimaisissa oloissa. Vaan tokihan koiruudet tarvitsevat vastapainoksi hieman rauhallisemmissa maisemissa tehtyjä lenkkejä. Ja vaikka metropolin ytimessä ollaankin, löytyy tällaisia maisemia ällistyttävän läheltä. Suosikkimme on Kivinokka, vanha työväestön mökkialue Herttoniemen eteläosassa, linnuntietä vain noin kolmen kilometrin päässä meiltä. Harva helsinkiläinenkään on tutustunut näihin maisemiin! Täällä on talvisin monesti oikein rauhallista, ja tällä kerralla koirat saivatkin temmeltää mereisessä ympäristössä suhteellisen vapaamuotoisesti .

Tällaista menoa meillä oli eilen:



Mukana siis Arska ja Kaikkonen (perävaunu ja perävaunu) sekä Hemppanen (josta ei myöskään ole juurikaan porukan veturiksi) ... ja maisemat!

MUOKS: Kivinokassa(kaan) ei koiria tule pitää vapaina. Koirien pito irrallaan kaupunkialueella on kielletty järjestyslaissa! Omalla vastuullamme olemme päästäneet koirat leikkimään valvotuissa tilanteissa ja äärimmäistä varovaisuutta noudattaen.

Sapuskaa pliis

Pienenä kevennyksenä yksi perheemme rutiineista, musikaalinen alkupala jokaikiselle ruokahetkelle - solistina Arwo-Merkki.

Tapaus Portaat

Viikko sitten Kaikale kompastui kotirappumme portaissa, liukastui kai ja mätkähti kevyesti rähmälleen. Ei siinä mitään, jatkettiin normaalisti. Vaan seuraavalla kerralla kun oltiin tulossa lenkiltä tekikin puolivuotiaamme täyden topin, tenän, vastahangan ja kieltäytymisen portaiden alapäässä. Ihme homma, alashan oltiin menty ihan normaalisti. Ei auta maanittelu, houkuttelu, lahjonnan yritys. Pentu siis sylkkyyn ja himaan. Seuraava ulkoilu - liinat kiinni, ei tonne, no way, jäkitys. Eikun perusmenetelmät käyttöön: vähitellen, baby steps, askel(ma) kerrallaan. Just joo. Lihapullalla just ja just etutassu kaksi askelmaa ylös, takatassut tiukasti lattialla. Ja taas pentu kainaloon ja...

Pari päivää harjoittelimme portaille astumista, ilman mitään varsinaista edistystä. Kaikkonen oli siis kannossa joka lenkin lopuksi, huoh...

Nyt olivat erilaiset kokeilut jo tarpeen. Nostetaan siis pentu portaiden yläpäähän, ja juu, menee ylös - haa, edistystä! Pentu muutaman askeleen verran alapäästä ylöspäin - eips, kipinkapin takaisin alas. Hmmm, rähmäys. Pinnahan tässä alkaa kiristyä, ei kai sitä voi viikkotolkulla temppuilla yksissä rapuissa. Vaan mitäs teet, yrität.

Seuraavana aamuna siippa tuli aamu-ulkoilulta riemuissaan: -Nyt se tuli portaat itse! -No miten ihmeessä se onnistui? -kokeilin vähän tuupata sitä alkuun, tokalta portaalta se vaan lähti meneen...!!!

No eipä ollut tullut mieleen että se tietty kaipasi rohkaisun, että "kyllä siitä mennä voi", ei mitään epäluuloja herättävää nameilla houkuttelua. Kumma heppu, sen koommin ei portaissa ole nimittäin ollut mitään ongelmia!


Jou, moon Ihme Häiskä

Mokilla

Talven mittaan olemme totutelleet arkimokkeiluun. Pikkukoiralle on ollut vaikea ymmärtää, että mokilla voidaan olla ihan niin kuin kotonakin - tehdään hommia, nukutaan myös sisällä, yövytään ilman kesäisiä kukkumisia, lämmitetään hellaa ja uunia, ja niin edelleen. Vähitellen penneli on alkanut ottaa iisisti, ja uni maittaa jo paremmin kuin kotona...


Se mikään aasi oo... haloo

Mokkeilussahan raittiin ilman ja reippaan ulkoilmaelämän tarkoituksena on ruumiin ja sielun kokonaisvaltainen harjoittaminen, karaistaminen ja miksei viihdyttäminenkin. Hiljaisuus auttaa keskittymään oman itsensä löytämiseen, olemiseen ilman arjen paineita, ja "hitaan elämän" löytämiseen arjen kiireiden alta. Olemisen yksinkertaisuus korostaa henkisyyttä, ruumiillinen ponnistelu sielukkuutta, ankarat olosuhteet... pihalla kirmailua?

Pojilla todella on mukava vauhti ja temmellys päällä aina kun ollaan mokilla. Kaupungissa ei sellaiseen äkämölöilyyn ole mahdollisuuksia juuri milloinkaan. Eikä meno varsinaisesti lopu pihalle: tuvan toiminnot ovat pikkukoiralle äärettömän mielenkiintoisia. Halkojen lisäys hellaan, tulen ääni, nurkkien ja lattialankkujen välien vetoisuus, yön hiljaisuus - kaikkia on syytä tutkia, haistella, kuunnella ja tarvittaessa kommentoida vähintään yliäänikiljahduksella tai parilla...

Ai niin, miksi "mokilla"? Noh, Heimo-partakoltiaiselta joskus hukkuvat alkukirjaimet ("eimo n ieno oika!"), joskus taas ääkköset ("paivaa, allomarka elain!"). Tällä kerralla ilmiö osui mökin kohdalle. (;-))